tiistai 20. kesäkuuta 2017

Raskausarpia ja rakkautta



Neljän tunnin yöunet, puolitoista litraa jääkylmää vettä, Rennietä ja ihan vähän Pätkis-jäätelöä. Jos ei näillä eväillä aukea rehellinen sielunmaisema, niin ei sitten kyllä millään. Niin että ei muuta kuin tervetuloa taas ihan toivottoman epäsäännöllisten turinoideni pariin. Päässä pyörii vaikka ja mitä, mutta itse toteutus ja ajatusten jäsentäminen on tuntunut aika ajoin täysin mahdottomalta ja liian vaivalloiselta. Joka päivä on armo uus vai miten se nyt menikään, joten eiköhän vain yritetä. 

Tänään mennään viidettä viikkoa sairaslomaa ja hypin tapani mukaan seinillä. Pari viikkoa meni vielä suhteellisen kivuttomasti ihan vain "nollatessa", mutta hiljalleen alkaa huumori loppua. Kaikista pahinta tässä koko sairaslomahommassa oli tietysti se, että täytyi "nöyrtyä" sanomaan ääneen, että nyt ei enää pysty. Siinä vaiheessa kun ei ole hyvä seistä eikä istua alkaa olla jo aika hyödytön olo. Tyypilliseen tapaani kaikkia muita ihmisiä ajattelevana ja "en halua olla kenellekkään vaivaksi"-ihmislajikkeena  tietysti pinnistelin tahdonvoimalla ja ajattelin, että periksi ei anneta perkele. Sitten tulin töistä kohtiin, rojahdin sohvalle ääriään myöten turvoksissa olevien koipieni kanssa ja itkin. Itkin kurjaa kohtaloani samalla kun alhainen hemoglobiini keinutteli minua kuin ruotsin laiva konsanaan. Kaiken tämän ynnätäkseni jäin siis pois töistä, koska en enää kyennyt mihinkään, olin uupunut ja siihen kun lisätään kourallinen näitä raskauden ah niin ihania-oireita niin eipä siinä tarvinut enää paljoa miettiä. 

Hiljalleen alan päästä yli siitä, etten ehkä ole maailman paskin ihminen vaikken pystykkään enää palaamaan töihin ennen äitiyslomaa. Kylläpä siihen vaadittiinkin kyyneleitä ja omantunnontuskia. Nyt on kuitenkin olo jo kaikinpuolin positiivisempi verrattuna siihen "pahimpaan" vaiheeseen. Kyllä sitä itsekin alkaa tajuta, että nyt on vain parempi levätä ja kerätä voimia tulevaan. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että töihin on kova hinku. Mulle ei vaan selvästi sovi tämmönen oleminen. Näin ollen mun päivät lähinnä koostuukin mitä mitä-kysymyksistä. Mitä huomenna, mitä tänään, mitä keskiviikkona, mitä juhannuksena, mitä ruoan jälkeen, mitä mitä mitä...

Kaikesta huolimatta oon yrittänyt nauttia joka hetkestä ja tästä ihanasta kesästä. Oon lukenut kasapäin kirjoja (tieto lisää tustaa, todellakin), levännyt, hämmentänyt ihmisten ajatusmaailmaa pyöräilemällä paljon, pessyt pikkumiehen vaatteita, järjestellyt paikkoja, viettänyt liian monta tuntia nettikauppoja selaten, laskenut säästöpossun (varmaan joka toinen päivä, eh), ostanut kesäkukan ja nähnyt ystäviä.

Sitten päästäänkin viimeisen kolmanneksen varjopuoliin. Yöheräilyt ovat jatkuneet klo 02:00-06:00 välillä. Suurimpina syinä pissahätä, tuskanhiki, huono asento, hetkellinen energiapuuska tai se vihoviimeisin eli närästys. Luulin taas kuolevani yhtenä yönä - toisaalta se oli kyllä sen kokonaisen grillimakkaran arvoista, olihan se nyt helkkarin hyvää vaikka korvensikin aika tavalla. Se tunne kun 96-tabletin rasia Rennietä ei enää tunnu niin isolta rasialta...

Yhtenä yönä suuntasin suihkuun pakoon sitä tuskanhikeä ja ajattelin, että josko sitä nyt ihan vähän vois ns. perstuntumalla harventaa tuota alakerran villikasvillisuutta. Noh, olis pitänyt vaan ymmärtää taas kerran että ei, sitä nyt vaan ei kannata mennä harventamaan edes vähäsen. Säikähdyksellä onneksi selvittiin - Sitä vain mietin, miten ihmeessä niin pieni huitaisu voi saada aikaiseksi niin pahalta verenhukalta näyttävän esityksen?! Mennäppä siinä sitten herättäämään toinen uniltaan, että tarttis laastarin haaroväliin. Olisinhan minä itsekin voinut, mutta en kertakaikkiaan kyennyt kummun takaa paikantamaan haavaa. No se oli ehkä muurahaisen kokoinen nirhauma ja sitten nukuin onnellisesti muumilaastari alapäässäni. Henkilövahingoilta vältyttiin eikä seuraavana päivänä neuvolasssa edes tehty mitään kopelointitutkimusta. Harmi sinäänsä, etten päässyt näyttämään kenellekään häpykummullani loistavaa kirkkaan vihreää Pikku Myy-laastaria. 

Täytynee myöntää, että synnyttäminen on ehkä alkanut aavistuksen verran hirvittää. Tuli hän sitten mitä kautta hyvänsä. On meinaan jäänyt kyllä välilihan hieromiset ja muut vastaavaat akrobatiaa vaativat temput varsin vähiin. Ihan niin kuin turvonneesta alapäästä nyt muutenkaan löytäisi yhtään mitään. Muutamia suloisen juovikkaita raskausarpiakin on ilmaantunut. Lähinnä kylkiin, reisiin ja näihin "roikkutisseihin". Saas nähdä mitä tuolle vatsanahalle tapahtuu vielä aikojen saatossa. Tiedetään "väliaikaista kaikki on vaan", mutta kai sitä nyt vähän saa huolestua. 

Kaikista parhainta näissä päivissä on kuitenkin pienet myllerrykset ja potkut. On se niin ihmeellistä miten ihmisen sisällä voi kasvaa toinen ihminen ja kuten olen jo aiemmin sanonut, en usko ennen kuin näen! En oikein millään malttaisi enää odottaa, että saan nähdä pikkuisen. Toisin sanoen odottavan aika on todellakin pitkä...

2 kommenttia:

  1. Ihana masu! Vaikka se ei varmaan aina niin ihanalta tunnukaan. Tsemppiä loppuraskauteen (ja synnytykseen, kyllä se siitä suttaantuu ja voi olla oikeasti tosi mahtava kokemus)! Hae ihmeessä lääkäriltä resepti närästyslääkkeeseen, niin saat yhden vaivan helpottamaan. Mulla Rennie ei pidemmän päälle kauheasti auttanut, Omeprazolin myötä sain nauttia närästyksettömyydestä ja pystyin jopa nukkua yöllä muutenkin kuin istuallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Iina mieltä lämmittävistä sanoista ja tsempistä! <3 Eiköhän se tosiaan tästä suttaannu vielä! Omeprazolia on muutkin kehunut, täytyy ottaa puheeksi! Nykyään nimittäin närästää ihan kaikki puurosta lähtien, mahtaa olla sisuskalut suhteellisen sykkyrällä ja olishan se tosiaan kiva nukkua "vielä kun voi"!

      Poista