maanantai 15. toukokuuta 2017

Riikan Käsityöpuoti


Heipparallaa! Vaihteeksi vähän kevyempään aiheeseen, nimittäin yhteistyöhön jota pääsin ilokseni toteuttamaan Alajärveläisen 4h-yrityksen kanssa. Olen itsekin toiminut 4h-yrittäjänä ja nostan hattua jokaiselle, joka lähtee omasta intohimostaan työllistämään itseään ja niin sanotusti kokeilemaan siipiään. Mitään ei voi saavuttaa jos ei edes yritä. Näin ollen siis ihan mahtavaa päästä kertomaan teillekin hieman lisää Riikan Käsityöpuodista. 
































Riikan Käsityöpuodin kauppa löytyy Facebookista (klik). Kaupasta löytyy käsitöitä laidasta laitaan toinen toistaan iloisimmista kankaista ja tarjolla on myös pienimuotoista korjausompelua. Valikoimasta löytyy mm. vaunuverhoja, ruokalappuja, trikoopipoja, vaatetta, kestoliivinsuojuksia, imetyskoruja ja avainnauhoja. Suosikeiksini nousivat nämä kaksi suloisuutta, eli Finlaysonin pehmoisesta vahakankaasta ommeltu ruokalappu sekä elintarvikelaatuisesta silikonista valmistettu puruleluksi tarkoitettu kettu, jonka saa kätevästi kiinnitettyä klipsillä pysymään paikoillaan. Eikös olekin ihanat? 
































Käykäähän peukuttamassa Facebookissa Riikan Käsityöpuotia ja kurkkaamalla löydätte kaupasta lisää näitä ihania käsityönä valmistettuja tuotteita. Teitä ihania lukijoita on myös muistettu, joten muistakaahan mainita yli 10€ tilausta tehdessänne alennuskoodi PIKKUVARPAITA, joka oikeuttaa teidät 15% alennukseen 5.6.2017 saakka. Paketit toimitetaan postittamalla tai Alajärveltä noutamalla. 

* Tuotteet saatu bloginäkyvyyttä vastaan. 

Mukavaa alkanutta viikkoa! 

torstai 11. toukokuuta 2017

Raskaudelta kaiken sain


Morjensta pöytään raskausviikko 28 ja te arvoisat lukijat siellä näyttöpäätteiden toisella puolen. Sivupalkissa lupasin sensuroimatonta. Ottakaatte hyvä asento ja muistakaa; saattaa sisältää jäämiä huumorista. 

Armoton korventaminen ja polttava tunne kurkussa. Noin kello kolmen ja viiden välissä aamuyöllä se alkaa ja ikään kuin vittuilee päin naamaa. Sitä vain mietin mahtaakohan tämä nyt sitten olla sitä jonkinlaista yösyöttöihin valmistavaa henkistä ja fyysistä herättelyä. Niin ja lisättäkööt, että en ole syönyt makkaraperunoita iltapalaksi, vaan tämä alati kasvava vatsa nyt vain sattuu työntämään kohta suolistonikin suusta ulos, kun ei se muualle enää mahdu. 

Otos yöpäiväkirjastani "Kello on 4:55 ja tämä närästys ei ole juuri muuttunut kummoisemmaksi. Takana kolme Rennietä, kaksi palaa juustoa, muutama lasi vettä ja ainakin kolme, jos ei neljäkin pissareissua. Ai niin, sekä yksi sympaattista rohinaa ja tuhinaa pitävä mies, joka koittaa ymmärtää ja ottaa kainaloon. Aamu alkaa valjeta, valo tunkeutuu sälekaihtimien lävitse ja voisin nousta vaikka ylös. Entinen minäni vaihtaisi lenkkivaatteet ja lähtisi kirmaamaan. Joko sanoin entinen? Ai että kun kaipaan kesää, juoksulenkkejä ja kehoani. Sitä taivaan täydeltä porottavaa aurinkoa ja syreenien tuoksua. Vaihdan tyynystä kylmän puolen." 

"Kello 05:00 ja alkaa tuntua, että jos energiatasoni on näinkin vireä, saatan selvitä myös yhden puolimetrisen ihmisalun kanssa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Voi kun se voisi vaan jo syntyä. Minä kun niin haluaisin jo tuntea sen kaiken. Myöskin sen "Sehän tuntuu vähän siltä niin kuin lantio halkeaisi kahtia"-tunteen, josta eräs kätilö minulle jo silmät paloen kertoikin. Näin ollen toivon siis viimeiseen asti, että saisin kokea normaalin alatiesynnytyksen. Mitä tulee välilihaan ja repeämiin, niin niistä voidaan jutustella sitten myöhemmin - jos ja kun päästään sinne saakka. Sitä vain mietin, että pitäisikö kaiken varalta pitää sellainen alapään muistotilaisuus? Lähimmät ihmiset, keittoruoka, kiisseli kermavaahtonokareella, (kehystetty kuva, okei okei...) ja tietysti kynttilä. Vapaa sana, hyvästit, joku kiva voimaannuttava ja toivoa luova yhteislaulu sekä loppuun muutamat lämpöiset halaukset ajatuksella - "Kyllä se selviää, kyllä sinä selviät, kyllä luontoäiti hoitaa." Niin, voi kun hoitaisi minunkin alapääni."



"Kello 5:10 alkaa ihan todenteolla piristää tämä ajatuksenjuoksu, joka tuntuu vapautuvan aivan samalla tavalla kuin se nesteestä pakkautunut sukan painauma nilkassa. Tässä ynnättyäni olen tullut siihen tulokseen, että huumorilaji tämä raskaana oleminen on. Sitä kun täytyy yhtäkkiä sopeutua yhteen sun toiseen muutokseen, kysymykseen, ihmetykseen ja ihmisten aina yhtä "ihaniin" kommentteihin. Saati sitten tähän äitiyden taistelutantereeseen, jossa jokaisella äidillä, mummolla, anopilla, serkun kaiman siskolla ja naapurilla on omat mielipiteensä ja tietystikin ne parhaimmat sellaiset. Joko on kaikki härvelit hommattuna? Et kai vaan ole syönyt graavilohta? Joo kannattaa muuten rasvata sitä mahaa! Kyllä se synnyttäminen vaan on niin kauheata ja mitä vielä! Kysyinkö jotain? No sitähän minäkin. Sitten on erikseen ne kultaakin kalliimmat neuvot ja vinkit, jotka tuo vastakaikua omiin tarpeisiin. Ymmärrystä ja sympatiaa syyllistämisen ja niiden "erittäin hyvien neuvojen" sijasta. Hoh, verenpaineeni alkaa nousta suorastaan kilpaa auringon kanssa."

Jalkojen oma elämä, joka pysyy vain aavistuksen paremmin hallinnassa tukisukkien avulla. Oh, niin seksikästä. Toisaalta siinä vaiheessa ei paljon kiinnosta mikä on seksikästä ja mikä ei. Tavoitteena kun on lähinnä välttää jalkojen räjähdysvaara aamukahdeksan ja iltakahdeksan välillä. Täytynee myöntää, että kyllä näitä jo ennestään solakoita pylväsjalkoja on tullut ajateltua. Ennen oli kuitenkin eroteltavissa jollakin tasolla reidet ja pohje. Nykyään lähinnä vain sitä yhtä ja samaa pötköä. Voiko näistä vielä joskus oikeasti tulla sellaiset suht normaalit? Entä tämä vatsanahka, joka alati jatkaa venymistään eteenpäin? Mitä sille tapahtuu sitten, kun se yhtenä kauniina päivänä räjähtää ja tyhjenee. Miten ihmeessä sen saa nätisti rullalle ja housuihin, ilman että näyttää siltä kuin kolme aluspaitaa olisi jäänyt sylttyyn päällyspaidan alle? Elämäähän nuo rypyt, makkarat ja muut roikkuvat asiat ovat, mutta eihän se sitä tarkoita etteikö niille tarvitsisi sokeaksi tulla. Ihmisellä kun on vain yksi elämä ja tärkeintä on viihtyä omana itsenään. Ei muita vaan itseään varten. Joten, jos alkaa tuntua siltä, että löytää itsensä ajatuksissaan siitä muropaketin kyljestä "Etsi viisi virhettä"-ratkaisupulmasta, voisi ehkä olla aika vapautua tuskasta ja lähestyä askel askeleelta sitä omaa sisäistä ja ulkoistakin hyvinvointia.

No miten sitten nämä maitokannut, jotka roikkuu painovoiman ansiosta jo erittäin uhkaavasti maata kohti. Lempinimeltään kannut, malossit, hinkit, ryntäät ja meijerit. Hauskintahan tässä on kuitenkin aivan uuden levelin nännit. Antakaas kun kerron. Aivan kuin äiti maa olisi paistanut ne pitsireunaisiksi. Siis oikeasti niissä on sellainen herttainen kuviointi, joka muistuttaa aurinkoisen kesäpäivän lettukesteistä. (Voisin ottaa tähän väliin kyllä havainnollistavan kuvan, mutta ymmärrätte varmaan...) 



Sitten on ihan nämä perusongelmat, kuten; kenkien pukeminen, vaatteiden pukeminen, istuminen, seisominen, nouseminen, ähkiminen, hengästyminen, ylipäätään hengittäminen, vessanpöntölle parkkeeraaminen, käveleminen, jatkuva pissalla ramppaaminen, genitaalialueiden (saati yhtään minkään muidenkaan alueiden) sheivaaminen, väsymys, alhainen hemoglobiini, ärtyisyys, turvotus, kolhuja kokenut itsetunto ja listaahan voisi jatkaa loputtomiin...

Sen lisäksi olen huomannut, että järki tuntuu juoksevan noiden yöllisten heräilyjen aikaan paljon vikkelämmin kuin päiväsaikaan. Taidan siis tulla osaksi sitä sellaista joukkoa, jotka naputtavat ahkerasti päivittyvää oman elämänsä mutsiblogia tai kirjoittavat kirjaa helvetilliseksikin luokitellun vauvavuoden ajan. Sitä sellaista elämänmakuista joukkoa. Sitä sellaista, missä ei vilise vaaleansinisessä pellavapaidassa vaaleita kutrejaan laineille kihartamaa äitihahmoa, joka synnyttämättömän näköisenä imettää lastaan sohvannurkassa tai designkiikkutuolissa (Ai hitto semmonen olis hieno...) Niin ja vaikka kuinka tahtoisinkin juuri sellaiselta näyttää, niin realistisuus ennen kaikkea. 

Mitenkäs sitten tämä 20 vuoden hedelmällinen lisääntymisikä? Onhan se totta, että kun luoja soi sen tapahtuvan toiveidemme mukaisesti nyt, eipä pääse kukaan ainakaan naljailemaan "Nytkö vasta, eikö ala jo kuulua, eikö ne meinaa lapsia laittaa ollenkaan" (siis niitähän laitetaankin noin vain, oh my...), vaikka onhan se tietysti aika vastuutonta mennä tällä tavalla lisääntymään typeränä, tietämättömänä tytöntyllerönä kun olisi maailmassa vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa. Baareissa nythän pitäisi hyppiä, pomppia tanssilattia halki, opiskella pää täyteen, kiertää maailma, elää ja nauttia ihan vaan kaksin. Odottaa sitä helvetin hyvää hetkeä, kun pankkitili on ääriään myöten täynnä, omakotitalon laina maksettuna, molemmilla mieluiset ja vakituiset työt hommattuna ja vakaa elämä saavutettuna. Ja kyllä sitä saisi odottaa - mitä luultavammin maailman tappiin asti. Kukin tyylillään ja tavallaan. Ihan sama miten päin, niin aina joku on sitä mieltä, että liian nuori, liian vanha, liian laiha, liian lihava, liian sitä ja liian tätä. Se kun nyt vaan sattuu olemaan jokaisen henkilökohtainen asia. Kuten sanottu, lapsia ei synny kuin sieniä sateella. Kaiken tämän ajoittaisesti veemäisen raskaushärdellin keskellä olen silti enemmäin kuin kiitollinen Luojalle siitä, että olen tässä siunatussa tilassa saattamassa uutta elämää maailmaan minulle rakkaimman ihmisen kanssa. 

Täytyisi sitä vauvakirjaakin ryhtyä kirjoittelemaan ja luonnostelemaan kuvien lisäksi. Sitä vain olen miettinyt, miten ihmeessä saisin sen kuitenkin näyttämään positiivisviritteiseltä ilman, että maalaan sen täyteen ummetusta, arpia, jätesankopieruja ja mahdollista tulevaan, peräpukamia. Ne ovat edelleen mysteeri ja toivon rystyset valkoisina sormet toisiinsa kietoutuneina, että ne myös todella jäävät sellaisiksi. Peräpukamamysteereiksi siis. Ai niin. Onhan sitten tietysti nuo lukuisat vaivat, jotka voivat iskeä hetkellä millä hyvänsä tuonne pyhimpään, mutta niitä en jaksa edes pelätä. Mikäli naisihminen on kohdannut joskus hiivatulehduksen silmästä silmään enemmän kuin kerran elämässään, niin selviää varmasti muustakin. 

"Raskaudelta kaiken sain, nyt lapsiveden voin jo ulos antaa, vatsassani en enää jaksa kantaa, tervetuloa vaan titititididititii..."