maanantai 24. huhtikuuta 2017

Raskauskuulumisia ja huolimöykkyjä

Tervehdys aivan liian pitkästä aikaa. Tiedättekös miltä tuntuu sillon kun on aivan liian väsynyt, tuntematon huolimöykky painaa rintaa, kokee ristiriitaisia fiiliksiä, tuntee itsensä maailman rumimmaksi naiseksi (luvatun hehkun sijaan...) ja täydellisyyden tavoittelijana ahdistuu siitä, ettei voi millään osata etukäteen kaikkea vaikka niin kovasti haluaisikin. Siihen kun lisätään dramaattisuuskertoimia lisäävät hormonit, yksi malttamaton ensiodottaja ja raskauden tuomat ei niin ihanat kehonmuutokset. Niin kyllähän se itku tulee vähemmästäkin. 

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tämä ei tosiaan ole helppo laji. Kun tuttua ja turvallista rakastava ihmismieli viedään aivan tuntemattoman ja muuttuvan äärelle niin olisihan se pitänyt arvata millaisia tunteita se herättää. Minä kun jotenkin tuudittauduin siihen ajatukseen, että tämä olisi sitä elämän parasta aikaa. Sitä ylitsevuotavaista onnellisuutta, hyväksymistä, hehkua, iloa ja onnea. Viime päivien fiilikset ovat kyllä olleet jotakin aivan muuta, vaikka en siis todellakaan kiellä sitä ettenkö olisi myös aivan äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että kannan sisälläni pientä ihmettä, meille jo nyt niin rakasta poikaa. Se on jotakin aivan uskomatonta ja ihmeellistä. Kuten olen jo aiemmin sanonut, niin en taida uskoa koko asiaa ennen kuin saan meidän pikkuisen syliin ja nuuhkia sitä pientä päätä. 

Välillä olen antanut sormien viipyä näppäimistöllä vuodattaen ihan kaiken, mitä on sattunut lauseiksi asti muodostumaan. Sitten olenkin jo pyyhkinyt sen kaiken. Olen miettinyt liikaa sitä mitä voin sanoa. "Ei minun pitäisi ajatella näin, miksi minusta tuntuu tältä? Eihän tämä ole oikein." Raskauden varjopuolista on niin kovin helppo vaieta ja kokea syyllisyyttä. Harvoin ainakaan itse olen lukenut, että joku odottaja sanoisi: "Olen raskaana ja tämä on välillä ihan paskaa." Tuskin kovin monen mielenkiinto herää. Paljon mukavampaa on katsoa niitä suloisia masukuvia ja lukea vauvantarvikehankinnoista. Minä kun en vaan mahda sille mitään, että omaan sellaisen melankolisen, syvällisen ja pohtivan pensselin joka värittää aika ajoin maailmaani aivan väkisin. Koen myös tarpeelliseksi tuoda esiin rehellisesti sen, mitä tunnen ja haluan ainakin yrittää antaa tilaa kaikenlaisille fiiliksille. Kumpa voisinkin joskus vain olla ajattelematta yhtään mitään. Ei huomista, ei ensi viikkoa tai seuraavaa kuukautta. Kyllä ne päivät sieltä tulevat ja sellaisina kuin tulevat aivan niin kuin tähänkin asti. 

Kaikista pahinta tässä on ehkä se, että joutuu myöntämään itselle ja muille, että ei vaan jaksa tai pysty. Se jos joku tuntuu pahalta tällaiselle jokapaikanhöylälle, joka kyllä jaksaa mitä vaan ja milloin vaan. Niin tai vaikka ei jaksaisikaan niin "jaksaa" silti. Kokoajan pitäisi touhuta jotakin ja ennen kaikkea saada aikaan. Jostakin tätä kuormaa täytyi lähteä keventämään, joten jätin loppukevään opinnot myöhemmälle. Tiedän, että se oli tässä tilanteessa aivan oikea ratkaisu, sillä normityötkin alkaa vaikuttaa jaksamiseen eri tavalla. Siitä huolimatta silmäilen näitä työpöydälle lojumaan jääneitä kouluhommia ja mietin, että kyllä mun pitäisi jaksaa. Mikä kumma siinä oikein on? Ehkä se on vain tämä sitkeä, periksiantamaton luonne tietyissä asioissa. 

Jospa heitän nyt hetkeksi sen melankolisen pensselini ja kerron tähän loppuun vaikka jotakin positiivista, josta voidaan taas ponnistaa korkealentoisempiin fiiliksiin. En voi edes sanoin kuvailla, kuinka hyvältä tuntuu herätä niihin pieniin potkuihin. Se on niin ihmeellistä! Samoin pienten vaatteiden ostaminen, kirpparibongailu ja kaikki muu suunnitteleminen mihin tulee mitäkin ja mitä halutaan vielä ostaa. En taida oikein vielä edes tajuta, että elämäni suurin haave käy toteen. Sitä suuremmalla syyllä haluan vapautua kaikista negatiivisista fiiliksistäni, ottaa ohi ne "Ootpas iso jo, mahtaa olla kaksoset"-kommentit ja ruveta nauttimaan tästä ainutlaatuisesta ajasta, jonka loppusuoralla häämöttää se paras palkinto. On tämä mieletön matka. 

Ihania kevätpäiviä ja auringonpaistetta! 

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Ajatuksia raskaudesta ja imetyskorusta


Vasta vähän aikaa sitten olen oikeasti antanut luvan itselleni nauttia siitä ajatuksesta, että meillä odotetaan vauvaa. Sisäistänyt sen, että muutaman hassun kuukauden päästä meistä tulee pieni perhe. Koko tämä kevättalvi on hujahtanut ihan silmissä. On ollut töitä, koulua, harjoittelua ja muuttopuuhia. On ollut paljon hyviä päiviä, mutta myös niitä huonompia. Niitä päiviä kun ei vaan kertakaikkiaan ole jaksanut yhtään mitään ja sekös on käynyt luonnon päälle. Toisaalta nyt jos joskus on kuitenkin parempi kuunnella omaa kehoa ja jaksamistaan. Niin olen myös joutunut tekemään ja näin jälkeenpäin ajateltuna se on ollut kyllä joka kerta oikea ratkaisu. 

Nyt kun raskausviikkoja on 22 fiilikset on jo paljon todellisempia. On ihana tuntea, kun vatsanpohjassa muljahtelee ja tuntuu pienenpieniä potkuja. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että on tämä kaikki fyysinen muutos tullut osakseen vähän yllätyksenä. Kun huomaa että kummallista mönjää vuotavat tissit eivät enää mahdukaan liiveihin ja takapuolta saa survoa housuihin. Vähintään yhtä hehkeältä tuntuu katsella omia jalkoja. Voisin lyödä vetoa, että pylväitä muistuttavilla pohkeillani ja perunapeltoa jäljittelevillä reisilläni on joku nesteenkeruun kilpajuoksu meneillään. En kyllä aina tahdo muistaa sitäkään, etten enää mahdu niin pienistä väleistä tämän alati kasvavan vatsani kanssa saati sitomaan kengännauhoja niin, että saisin samalla henkeä. Kaikista hauskinta on huomata kävellessä, että totta tosiaan se vaaputus vain tulee luonnostaan vaikka sitä ei tiedostakaan. Saas nähdä kykenenkö kesällä enää mihinkään temppuihin...
































Ja mitä tulee sitten taas pääkopan sisältöön, niin kyllähän siellä hyörii ja pyörii sitä sun tätä. Paljon kysymyksiä, ajatuksia, tunteita, mielipiteitä, vertailua ja itsekritiikkiä. Toisaalta taas sellaista luottavaisin mielin seilaamista, haasteisiin heittäytymistä ja omiin kykyihinsä uskomista. Luulen, että tämä nyt vain on sellainen ajatusviidakko joka jokaisen täytyy käydä lävitse omalla tavallaan. Huomaan kyllä olevani ailahtelevainen ja hyvinkin suora. Välillä tuntuu kaatuvan kuppi nurin niin pienestä, että aivan jälkeenpäin naurattaa. Viimeksi tänään itkin ja nauroin hysteerisesti ihan vain, koska joku väsymys-kiukutus-ahdistus-ärsytys-puuska lennähti ylitse. Siinä mielessä pidän ajatuksesta kuukautiset. En siis sen tähden, että kaipaisin sitä vatsakipua ja verilöylyä vaan sitä, että silloin ymmärrän mitä mussa tapahtuu ja miksi. Nyt tässä tuntee olevansa itsekin ihan pihalla, kun saattaa räjähtää koska tahansa ja hyvin kiivaastikin. Ennen kuitenkin saattoi olla vielä se lyhyt sytytyslanka, mutta nyt en ole enää varma onko sitä ollenkaan...









Sellaisia päällimmäisiä ajatuksia mulla, mutta joko laitoitte merkille mun ihanan Raskauskeijulta yhteistyön merkeissä saadun Nature-malliston imetyskorun? Oon ihastunut siihen aivan täysin! Hillitty, hallittu ja maanläheinen. Imetyskaulakoru on silikoninen koru, joka antaa lapselle virikkeen imetyksen ajaksi ja auttaa keskittymään. Raskauskeijun imetyskorut ovat muuten suomalaista käsityötä ja valmistettu BPA-vapaista elintarvikesilikoni-helmistä. Näin ollen lapsi voi turvallisesti imeskellä, hypistellä ja pureskella sitä. Raskauskeijun nettikaupassa (klik) on paljon kaikkea ihanaa raskautta suunnitteleville, odottaville, imettäville, äideille ja vauvoille! Imetyskoruja löytyy monessa eri värissä ja mallissa, eli jokaiselle löytyy takuulla mieleinen! 

Nyt myös sinulla on mahdollisuus osallistua vapaavalintaisen Raskauskeijun imetyskorun arvontaan Instagram-tililläni @adeliinos, josta löydät myös tarkemmat ohjeet. Arvonta päättyy 3.4.2017 klo 21, joten käykäähän kurkkailemassa ja osallistumassa! 

Ihanaa tulevaa viikkoa ja auringonpaistetta päiviinne!