tiistai 21. helmikuuta 2017

Kaksi viivaa


Antakaas kun kerron, miten se kaikki sitten alkoi. Suokaa anteeksi häveliäisyyteni, jospa aloitetaan siis kuitenkin vain niistä kahdesta maagisesta viivasta, jotka näkökenttääni ilmestyivät 20-vuotissyntymäpäivänäni joulukuun kolmantena päivänä. Siis sinä samaisena päivänä kun täti punaisen oli määrä tulla, mutta minähän en tapani mukaan jäänyt odottelemaan vaan tuijotin testiä katse naulittuna ja hetken päästä toinen viiva sai vierelleen kaverin. Aloin tuntea levottomuutta ja huutelin vessan lattialta: "Tuu tänne! Kato tätä, meille tulee vauva!" Hyvin pikaisesti toki lisäsin jokaiseen ajatukseeni ja sanomiseeni etuliitteen ehkä.

Ei tirahtanut sitä onnenkyyneltä suurista vauvatoiveista huolimatta, eikä mieltä kyllä vallannut myöskään pakokauhu. Taisin kerrankin kohdata jonkun asian järjellä vai olisikohan tosiaankin voinut käydä niin? Sillä samaisella sekunnilla ryhdyin suojelemaan itseäni ja vakuuttelin itselleni, ettei vielä ole aihetta juhlaan, sillä tässä voi tapahtua vielä ihan mitä tahansa. Ei mennyt montaa minuuttia niin olin jo selannut läpi keskenmenot, tuulimunat, kohtukuolemat ja kaikki muut "kamaluudet". Näin meilläpäin rauhoitetaan mieli...Eh,eh..Voin sanoa, että ne kaksi viivaa teki musta aika paljon muutakin kuin "helpottuneen". Tietysti koettiin samalla hirveän suurta kiitollisuutta ja onnea, mutta joku järjen ääni mut palautteli maan pinnalle. Tiedättekös, kun ei halua innostua liikaa jos joutuukin pettymään.

Ei siinä sitten toki taas kauaa mennyt kun annoin itselleni luvan vähän keuliakin tällä asialla. Ryhdyin tietysti oitis selaamaan vaunuja, turvakaukaloita, pinnasänkyjä, sittereitä ja kaikkea muuta yleishyödyllistä. Viikkoja oli sillä hetkellä viisi ja peto oli jo suhteellisen irti. Samoihin aikoihin aloin myös stressaamaan, että miten ihmeessä pääsen livahtamaan ensimmäiselle neuvolakäynnille niin, ettei koko kylä saa tietää tästä ilouutisesta. Entä mites sitten kaikki testit, neuvolakäynnit, jalkovälin sorkkimiset ja ultrajännitykset? Miten ikinä tuun selviämään tästä koko keissistä?

Oikeastaan kuitenkin kaikista eniten odotin sillä hetkellä kuitenkin sitä, että joku oikeasti sanoo mun olevan raskaana ja kertoo missä mennään. Niin ja todistaa ultralla sen, että mun sisällä kasvaa oikeasti pieni ihminen, meidän vauva! No entäs sitten tämän kaiken salailu? No arvatkaa vaan, kuinka vaikeaa se oli? Oikeasti oli tarkoitus kertoa molempien perheille ja lähimmille kavereille vasta ensimmäisen ultran jälkeen, mutta eihän siitä mitään tullut! Minä kun itkeä vollotin ja kärsin pahaa oloa koko jouluaaton. Eipä siinä paljoa tarvinut selitellä ja niin olinkin jo paljastanut koko homman.


  Mites te muut plussanneet, mitä tunteita se teissä/puolisossa herätti?

4 kommenttia:

  1. Voi että, ihanaa! Onnea teille plussasta. <3 Olenkin jo vähän odotellut tätä :P

    Ite oon samanlainen ikuisuus vauvakuumeilija ja äitinä olemisen -haaveilija ollut lapsesta asti. Ja nyt oma aikakin on koittanut ja haikara saapuu luoksemme huhtikuussa. Plussasta on siis jo jonkun aikaa (heinäkuun lopulla), mutta muistan sen hetken. Epäsäännöllisen kierron vuoksi odotin pari päivää varhaisimman päivän yli ja heräsin aamulla aikasin. Menin veskiin aamupissille ja tein samalla testin, johon pärähti samantien kaksi viivaa. Hipsutin takaisin makkariin, räväytin kattolampun päälle ja kömmin unisen miehen viereen tikun kanssa ja sanoin "mä kusin tikkuun kaks viivaa" (ei yhtään mun tapasta puhetyyliä :D). Tärisin ja aloin itkeä samalla, kun käperryin miehen viereen. Olin niin onnellinen samantien, ettei sanoin voi kuvailla. (Ja hormooneissani taas jyynelehdin täällä!)
    Toki sitten myöhemmin tuli kaikki samat pelot, kuin sinulle, mutta niille ei pidä antaa valtaa. Niitä pelkoja tulee ja menee pitkin raskautta, ne vain muuttavat muotoaan. Pitää luottaa, että luonto hoitaa hommansa ja asioihin ei loppuenlopuksi itse pysty paljoa vaikuttamaan.. Kun lapsi syntyy on varmasti taas uudet huolet mielessä.
    Koita siis nauttia koko raskausajasta. Välillä itsestä tuntui, että kestää ikuisuuden, mutta nyt olen jo rv34 ja tuntuu, että vastahan oli puoliväli. :) Zemppiä sinne, innolla odottelen jo kaikkia raskaus-vauva-äitiys postauksia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon, on tämä ihmeellistä! <3

      Ihanaa, että jaoit oman plussauksen! Kuulostaa niin suloiselta, voin kuvitella tuon näyn mielessäni! :) Ja nimenomaan pelkoja tulee ja menee, eivätkä takuulla vähene lapsen synnyttyä! Täytyy todella koittaa nauttia jokaisesta hetkestä ja samat sanat sinne! Nautihan odotuksesta ja kovasti tsemppiä loppusuoralle! <3

      Poista
  2. Ihanaa, että haaveesi on toteutumassa! Leppoisaa odotusaikaa! Olethan muuten huomioinut, että henkilötietosi näkyvät tuossa ultrakuvassa ihan kaikille?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No on kyllä ihanaa ja kiitos! :) Kiitos huomiosta, muokatessa sitä kyllä koitin tarkkaan katsoa, mutta niin jäi kiireessä "piilottamatta". Asia korjattu!

      Poista