perjantai 21. heinäkuuta 2017

Raskaudelta kaiken sain 2




Varoitus! Tämä teksti ei sisällä pelkästään jäämiä huumorista vaan myös rippeitä nuoren naisen, tulevan äidin itsetunnosta. On käsitelty samalla linjastolla rehellisyyden, vitutustuskäyrän, suorapuheisuuden ja kaunistelemattomuuden kanssa. Saattaa kuitenkin sisältää pieniä määriä silmäkulman pilkettä, tilannekomiikkaa, itseironiaa, vaiettuja "salaisuuksia" ja jotakin semmoista mihin voi toivon mukaan samastua. 

Ja heti näin alkuun täytyy myös varmasti selventää, että lapsi on ihme ja lahja. Lapsia ei tehdä, vaan lapsia saadaan ja silloin täytyy tähtien olla kohdallaan. Liian moni joutuu kärsiä lapsettomuudesta ja sen tuomasta tuskasta, näin ollen siis tunnen aina piston sydämessäni kun alan valittaa tätä ikuista itkuvirttäni tästä ihanan kamalasta odotusajastani. Haluan kuitenkin kantaa korteni kekoon ja kertoa rehellisesti mitä raskaus voi olla, vaikka lapsi olisikin erittäin suuresti toivottu ja haluttu. Tunnen syvää kiitollisuutta, onnea ja olen ihan "vähän vaan" turhautunut tähän tämänhetkiseen olotilaan. Mitä sitä suotta kaunistelemaan tai piilottelemaan elämän tosiasioita. Kyllä minä olisin ainakin mielelläni vastaanottanut sen tiedon, että alapää voi turvota lähes umpinaiseen tilaan painavan vatsan toimesta. Siinä ei paljon Vau.fi-puhelinsovelluksen kannustukset jännittäviin seksiasentoihin juuri lämmitä. "Suuri vatsa tuo vain jännitystä, kokeilkaa jotakin aivan uutta." En nyt koe tarpeelliseksi avata tähän enempää raskauden aikaisesta seksielämästämme, mutta ymmärrätte varmaan mitä haen takaa. 

Raskaus on joillekin elämän ihaninta aikaa, pyöristyvän vatsan innokasta kasvatusta ja naisellista hehkua. Onni heidän puolellaan, ihanaa! Kyllä minäkin olisin voinut pukeutua kauniisiin mammaleninkeihin ja trendikkäisiin shortsipukuihin. Jostakin kumman syystä löysin itseni kuitenkin jättikokoisesta yöpaidasta, pelishortseista, löysistä paidoista, kiristysnauhattomista tuulihousuista ja ihan vaan silkasta alkukantaisesta alastomuuden autuudesta. 

No sitten raskaus voi olla aika paljon muutakin mukavaa. Se voi olla aamuisin kestolimakurkkuista sappinesteen oksentamista ja öisin närästyksen tahdittamaa. Ahdistavia raskausarpia jokaista taivetta, reikää ja raajaa myöten. Ei varmaan tarvitse avata yhtään enempää. Ummetusta ja ripulia vuoron perään. Karmivan kamalaa turvotusta päästä varpaisiin. "Onpa hyvä, ettei oo ollu niin kuuma kesä. Vois olla tukalaa turvotuksen ja muun kanssa." Niin no minähän varmaan turpoaisin vaikka olisi pakkasta. Se lienee selittävän jotakin kun Crocsit kiristää viileänäkin päivänä ja tekisi mieli vetää pussi päähän. "Onkos sun kasvotkin turvonneet?" Mm, kyllä. Kyllä kuulkaa niin paljon etten ole eläissäni tuntenut itseäni näin rumaksi.

En kykene pukemaan itse sukkia jalkaan, koska en vaan taivu enkä yletä. Yhtenä päivänä tosin kävin niin kuumana, että ähkin itse sukat väkisin jalkaan. Sen jälkeen tajusin, että hitto kun kiristävät. Noh, näppäränä naisena sitten otin vaan Fiskarsit käteen ja saksin molemmista sukista varret auki. Johan helpotti! Sama homma on pukemisen kanssa. Housut on kaikista vaikeimmat, kiitos häpyluuhun kohdistuvan liitoskivun. Sängyssä hyvän asennon löytäminen, järjetön hikoileminen ja yleinen levottomuus. Jokailtaiset toiveet siitä, että oi jospa se lapsivesi tänä yönä mennä lorahtaisi. Todellisuudessa odotan sitä lorahdusta varmaan vielä elokuun lopulla. Tiskaaminen sattuu selkään ja pojan möyrimiset painavat jo niin uhkaavasti virtsarakkoa, että täytyis varmaan iskeä jo kovaa kyytiä Tenat housuun ennen kuin vahinko sattuu. 

Ei huvita mennä kyläilemään, kauppaan, illanistujaisiin tai ylipäätään ihmisten ilmoille. A) Siksi koska tuntuu ettei hengitys kulje. B) Äitiysvaatteetkin kiristää, mahaa ei saa peitetyksi enää juuri millään ja kaikki näyttää ihan kamalalta. C) "Jos voit maata, älä seiso. Jos voit seisoa, älä istu." Mun ei tarvi istahtaa kun 5-10 minuutiksi ja jalat on turvonneet kuin ankan räpylät. Ei sinäänsä huvita mennä pyörimään kenenkään lattialle makuuasentoon toistamaan sellaista hyvänmielen raskausmantraa "Kyllä minä selviän, kyllä minä selviän, kyllä minä selviän, kyllä me selviämme..." D) En jaksa enää vastata yhteenkään kysymykseen, vastaanottaa "Nauti nyt vielä kun voit!"-kommentteja (Kokeile perässä 153cm pituutta ja yli 20 raskauskiloa ja kerro nautitko...) tai kuulla siitä kuinka turvonnut ja valtava olen. Kyllä, olen juu. E) Autossa istuminen on tuskallista, koska maha painaa alaraajoja = turvotus, ahdistus ja huono olo. F) Vaaputan ja näytän siltä, että räjähdän käsiin. G) Itsetuntoni ei voi hyvin. Tissit roikkuu, maha roikkuu, perse roikkuu, kädet roikkuu ja c'moon oon vasta 20v. Ymmärrän varsin hyvin miksi monet ihmiset eivät halua ryhtyä tähän puuhaan näin nuorena. H) Hikoiluttaa pelkkä puhuminen. Kun on käynyt suihkussa ja kuivannut hiukset saattaa tuntua siltä, että se hiusten kuivaus oli ihan liikaa ja pitäisi mennä taas uudestaan suihkuun. Johan siinä taisikin tulla muutama selitys sille miksi neljän seinän sisällä on oikeastaan ihan hyvä olla. 

Kaikista hauskinta tässä on se, että kun tuli raskaaksi luuli tietävänsä mitä odottaa. Olin lukenut niin miljoona teosta aiheesta ja oikeasti vasta nyt tajuan mitä niissä kirjoissa on haettu takaa. Oon katsonut Youtuben ihmeellisessä maailmassa synnytyskertomuksia, odotukset vs. todellisuus-videoita, raskauskuulumisia ja kaikkea mitä nyt olen sattunut irti saamaan. Nyt ymmärrän jo niin paljon paremmin. Täytyy sanoa, että on tämä kyllä yhden sortin matka ja välillä saa pitää kyllä kynsin hampain nutustansa kiinni jos meinaa pysyä mukana. Oppii kyllä väkisinkin itsestään ja toisesta.

Onko siellä ruudun takana kenties joku joka pystyi samastua mun fiiliksiin? 

torstai 29. kesäkuuta 2017

Rv 35 ajatuksia ja moderni vauvakirja

Hellurei ja hellät tunteet! Musta tuntuu, että ainakin puolet mun päästä (vähintäänkin...) on jo ihan vaaleansinisessä vauvakuplassa. Silittelen valtavaa vatsaani ja mietin mielessäni päivittäin, että miltähän meidän pikkumies sitten syntyessään mahtaa näyttää? Onkohan hällä isänsä hellyyttävä "moukurapää" entä periikö hän äitinsä vaaleat hiukset? Ajatella, sitten minä olen se äiti. Voi juku! Pikkuhiljaa alan ehkä tajuta, että tämä välillä niin loputtoman pitkältä ja uuvuttavaltakin tuntuva raskaus on vain ohitsekiitävä hetki. Muutamien viikkojen päästä tilanne voi jo käytännössä olla mikä tahansa. Kaikki alkaa kuitenkin olla jo valmista. Pinnasänky on laitettu valmiiksi odottamaan pientä tuhisijaa ja vaatteet on nätisti viikattuna lipastossa. 

Toisaalta jännittää ja pelottaa ihan hirveästi, mutta toisaalta alan olemaan jo jollakin tapaa rauhallinen asioiden suhteen. Tässä vaiheessa raskautta on jo niin valmis luopumaan tästä tukalasta olosta, että on oikeastaan aivan sama miten kaikki loppujen lopuksi menee kunhan vauva ja minä selvitään hengissä. Luotan kuitenkin, että oon hyvissä käsissä ja parhaan mahdollisen hoidon äärellä jos kaikki ei menekään niin kuin Strömsössä. Kunhan nyt vain osaisi nauttia, rentoutua ja rauhoittua. Siinäpä sitä onkin harjoiteltavaa tälle "loppusuoralle". 

Toisaalta on tässä kotona olemisessa hyvätkin puolensa kun voi tehdä asioita omassa tahdissa ja fiilikseen mukaan. Näimpä oon ottanut vähän omaa aikaa ja koristellut Oot niin ihanalta saatua - Aivan uudenlaista vauvakirjaa. Todella monet vauvakirjat on valmiiksi "saneltuja" ja jäsenneltyjä, mutta tämä vauvakirja on puolestaan kaikkea muuta. Oot niin ihana on uudenlainen moderni vauvakirja, josta voi tehdä juuri sellaisen kuin itse haluaa. "Ulkoasultaan Oot niin ihana on raikas ja sen visuaalinen ilme inspiroi ja kannustaa taltioimaan vauvamuistoja omalla persoonallisella tavalla. Aiheina mm. odotus, kuukaussivut 1-12, nukkuminen ja muut vauvavuoden virstanpylväät. Mukana on myös kuvitettuja, tekstittömiä sivuja, joihin voi kiinnittää kuvia tai kirjoittaa vapaasti. Oot niin ihana sopii erilaisiin elämäntilanteisiin ja monenlaisille perhemalleille yksinhuoltajista satenkaariperheisiin ja ydinperheisiin." Oot niin ihanan muita sivuja voit käydä ihastelemassa T Ä Ä L L Ä !

Itse rakastan tässä vauvakirjassa juuri sitä, että se on niin vapaamuotoinen ja "aikaa vievä". Nään jo itseni askartelemassa noita tulevia sivuja, jotka ovat toinen toistaan suloisempia. Tuskin maltan odottaa, että voin napata taianomaisia hetkiä talteen ja kirjoittaa ylös kauneimpia muistoja. Vauvakirjan mukana tulee myös toimiva ja ihanan kätevä säilytyslaatikko, johon mahtuu vauvakirjan lisäksi myös pieniä tavaroita esim. neuvolaranneke tai pieni vauvannuttu muistoksi ensihetkistä. 

Ihan mahtava juttu on myös se, että Oot niin ihana on täysin suomalainen! Mitä muuta voi enää modernilta vauvakirjalta odottaa?! Ihana, uudenlainen, erilainen, omanlainen, tyylikäs, graafinen, laadukas, monipuolinen, kotimainen ja listaahan voisi jatkaa loputtomiin! 

Tähän loppuun haluaisin vielä muistaa teitä ihania lukijoita siellä näyttöpäätteiden toisella puolella arpomalla yhteistyössä Oot niin ihanan kanssa tämän kuvassa näkyvän neuvolakorttikotelon.

Näin osallistut arvontaan!  

Kerro kommenttiboxiin mitä ajatuksia Oot niin ihana sinussa herättää? 

Muista lisätä kommentin loppuun toimiva (Huom. aktiivisesti käytössä oleva!) sähköpostiosoitteesi. 

Arvonta suoritetaan maanantaina 3.7.2017 ja voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti. 
(Mikäli voittaja ei ota yhteyttä viikkoon, arvonta suoritetaan uudelleen.)

Tasapuolisesti arpaonnea ja ihania kesäpäiviä toivotellen! 

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Raskausarpia ja rakkautta



Neljän tunnin yöunet, puolitoista litraa jääkylmää vettä, Rennietä ja ihan vähän Pätkis-jäätelöä. Jos ei näillä eväillä aukea rehellinen sielunmaisema, niin ei sitten kyllä millään. Niin että ei muuta kuin tervetuloa taas ihan toivottoman epäsäännöllisten turinoideni pariin. Päässä pyörii vaikka ja mitä, mutta itse toteutus ja ajatusten jäsentäminen on tuntunut aika ajoin täysin mahdottomalta ja liian vaivalloiselta. Joka päivä on armo uus vai miten se nyt menikään, joten eiköhän vain yritetä. 

Tänään mennään viidettä viikkoa sairaslomaa ja hypin tapani mukaan seinillä. Pari viikkoa meni vielä suhteellisen kivuttomasti ihan vain "nollatessa", mutta hiljalleen alkaa huumori loppua. Kaikista pahinta tässä koko sairaslomahommassa oli tietysti se, että täytyi "nöyrtyä" sanomaan ääneen, että nyt ei enää pysty. Siinä vaiheessa kun ei ole hyvä seistä eikä istua alkaa olla jo aika hyödytön olo. Tyypilliseen tapaani kaikkia muita ihmisiä ajattelevana ja "en halua olla kenellekkään vaivaksi"-ihmislajikkeena  tietysti pinnistelin tahdonvoimalla ja ajattelin, että periksi ei anneta perkele. Sitten tulin töistä kohtiin, rojahdin sohvalle ääriään myöten turvoksissa olevien koipieni kanssa ja itkin. Itkin kurjaa kohtaloani samalla kun alhainen hemoglobiini keinutteli minua kuin ruotsin laiva konsanaan. Kaiken tämän ynnätäkseni jäin siis pois töistä, koska en enää kyennyt mihinkään, olin uupunut ja siihen kun lisätään kourallinen näitä raskauden ah niin ihania-oireita niin eipä siinä tarvinut enää paljoa miettiä. 

Hiljalleen alan päästä yli siitä, etten ehkä ole maailman paskin ihminen vaikken pystykkään enää palaamaan töihin ennen äitiyslomaa. Kylläpä siihen vaadittiinkin kyyneleitä ja omantunnontuskia. Nyt on kuitenkin olo jo kaikinpuolin positiivisempi verrattuna siihen "pahimpaan" vaiheeseen. Kyllä sitä itsekin alkaa tajuta, että nyt on vain parempi levätä ja kerätä voimia tulevaan. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että töihin on kova hinku. Mulle ei vaan selvästi sovi tämmönen oleminen. Näin ollen mun päivät lähinnä koostuukin mitä mitä-kysymyksistä. Mitä huomenna, mitä tänään, mitä keskiviikkona, mitä juhannuksena, mitä ruoan jälkeen, mitä mitä mitä...

Kaikesta huolimatta oon yrittänyt nauttia joka hetkestä ja tästä ihanasta kesästä. Oon lukenut kasapäin kirjoja (tieto lisää tustaa, todellakin), levännyt, hämmentänyt ihmisten ajatusmaailmaa pyöräilemällä paljon, pessyt pikkumiehen vaatteita, järjestellyt paikkoja, viettänyt liian monta tuntia nettikauppoja selaten, laskenut säästöpossun (varmaan joka toinen päivä, eh), ostanut kesäkukan ja nähnyt ystäviä.

Sitten päästäänkin viimeisen kolmanneksen varjopuoliin. Yöheräilyt ovat jatkuneet klo 02:00-06:00 välillä. Suurimpina syinä pissahätä, tuskanhiki, huono asento, hetkellinen energiapuuska tai se vihoviimeisin eli närästys. Luulin taas kuolevani yhtenä yönä - toisaalta se oli kyllä sen kokonaisen grillimakkaran arvoista, olihan se nyt helkkarin hyvää vaikka korvensikin aika tavalla. Se tunne kun 96-tabletin rasia Rennietä ei enää tunnu niin isolta rasialta...

Yhtenä yönä suuntasin suihkuun pakoon sitä tuskanhikeä ja ajattelin, että josko sitä nyt ihan vähän vois ns. perstuntumalla harventaa tuota alakerran villikasvillisuutta. Noh, olis pitänyt vaan ymmärtää taas kerran että ei, sitä nyt vaan ei kannata mennä harventamaan edes vähäsen. Säikähdyksellä onneksi selvittiin - Sitä vain mietin, miten ihmeessä niin pieni huitaisu voi saada aikaiseksi niin pahalta verenhukalta näyttävän esityksen?! Mennäppä siinä sitten herättäämään toinen uniltaan, että tarttis laastarin haaroväliin. Olisinhan minä itsekin voinut, mutta en kertakaikkiaan kyennyt kummun takaa paikantamaan haavaa. No se oli ehkä muurahaisen kokoinen nirhauma ja sitten nukuin onnellisesti muumilaastari alapäässäni. Henkilövahingoilta vältyttiin eikä seuraavana päivänä neuvolasssa edes tehty mitään kopelointitutkimusta. Harmi sinäänsä, etten päässyt näyttämään kenellekään häpykummullani loistavaa kirkkaan vihreää Pikku Myy-laastaria. 

Täytynee myöntää, että synnyttäminen on ehkä alkanut aavistuksen verran hirvittää. Tuli hän sitten mitä kautta hyvänsä. On meinaan jäänyt kyllä välilihan hieromiset ja muut vastaavaat akrobatiaa vaativat temput varsin vähiin. Ihan niin kuin turvonneesta alapäästä nyt muutenkaan löytäisi yhtään mitään. Muutamia suloisen juovikkaita raskausarpiakin on ilmaantunut. Lähinnä kylkiin, reisiin ja näihin "roikkutisseihin". Saas nähdä mitä tuolle vatsanahalle tapahtuu vielä aikojen saatossa. Tiedetään "väliaikaista kaikki on vaan", mutta kai sitä nyt vähän saa huolestua. 

Kaikista parhainta näissä päivissä on kuitenkin pienet myllerrykset ja potkut. On se niin ihmeellistä miten ihmisen sisällä voi kasvaa toinen ihminen ja kuten olen jo aiemmin sanonut, en usko ennen kuin näen! En oikein millään malttaisi enää odottaa, että saan nähdä pikkuisen. Toisin sanoen odottavan aika on todellakin pitkä...

maanantai 15. toukokuuta 2017

Riikan Käsityöpuoti


Heipparallaa! Vaihteeksi vähän kevyempään aiheeseen, nimittäin yhteistyöhön jota pääsin ilokseni toteuttamaan Alajärveläisen 4h-yrityksen kanssa. Olen itsekin toiminut 4h-yrittäjänä ja nostan hattua jokaiselle, joka lähtee omasta intohimostaan työllistämään itseään ja niin sanotusti kokeilemaan siipiään. Mitään ei voi saavuttaa jos ei edes yritä. Näin ollen siis ihan mahtavaa päästä kertomaan teillekin hieman lisää Riikan Käsityöpuodista. 
































Riikan Käsityöpuodin kauppa löytyy Facebookista (klik). Kaupasta löytyy käsitöitä laidasta laitaan toinen toistaan iloisimmista kankaista ja tarjolla on myös pienimuotoista korjausompelua. Valikoimasta löytyy mm. vaunuverhoja, ruokalappuja, trikoopipoja, vaatetta, kestoliivinsuojuksia, imetyskoruja ja avainnauhoja. Suosikeiksini nousivat nämä kaksi suloisuutta, eli Finlaysonin pehmoisesta vahakankaasta ommeltu ruokalappu sekä elintarvikelaatuisesta silikonista valmistettu puruleluksi tarkoitettu kettu, jonka saa kätevästi kiinnitettyä klipsillä pysymään paikoillaan. Eikös olekin ihanat? 
































Käykäähän peukuttamassa Facebookissa Riikan Käsityöpuotia ja kurkkaamalla löydätte kaupasta lisää näitä ihania käsityönä valmistettuja tuotteita. Teitä ihania lukijoita on myös muistettu, joten muistakaahan mainita yli 10€ tilausta tehdessänne alennuskoodi PIKKUVARPAITA, joka oikeuttaa teidät 15% alennukseen 5.6.2017 saakka. Paketit toimitetaan postittamalla tai Alajärveltä noutamalla. 

* Tuotteet saatu bloginäkyvyyttä vastaan. 

Mukavaa alkanutta viikkoa! 

torstai 11. toukokuuta 2017

Raskaudelta kaiken sain


Morjensta pöytään raskausviikko 28 ja te arvoisat lukijat siellä näyttöpäätteiden toisella puolen. Sivupalkissa lupasin sensuroimatonta. Ottakaatte hyvä asento ja muistakaa; saattaa sisältää jäämiä huumorista. 

Armoton korventaminen ja polttava tunne kurkussa. Noin kello kolmen ja viiden välissä aamuyöllä se alkaa ja ikään kuin vittuilee päin naamaa. Sitä vain mietin mahtaakohan tämä nyt sitten olla sitä jonkinlaista yösyöttöihin valmistavaa henkistä ja fyysistä herättelyä. Niin ja lisättäkööt, että en ole syönyt makkaraperunoita iltapalaksi, vaan tämä alati kasvava vatsa nyt vain sattuu työntämään kohta suolistonikin suusta ulos, kun ei se muualle enää mahdu. 

Otos yöpäiväkirjastani "Kello on 4:55 ja tämä närästys ei ole juuri muuttunut kummoisemmaksi. Takana kolme Rennietä, kaksi palaa juustoa, muutama lasi vettä ja ainakin kolme, jos ei neljäkin pissareissua. Ai niin, sekä yksi sympaattista rohinaa ja tuhinaa pitävä mies, joka koittaa ymmärtää ja ottaa kainaloon. Aamu alkaa valjeta, valo tunkeutuu sälekaihtimien lävitse ja voisin nousta vaikka ylös. Entinen minäni vaihtaisi lenkkivaatteet ja lähtisi kirmaamaan. Joko sanoin entinen? Ai että kun kaipaan kesää, juoksulenkkejä ja kehoani. Sitä taivaan täydeltä porottavaa aurinkoa ja syreenien tuoksua. Vaihdan tyynystä kylmän puolen." 

"Kello 05:00 ja alkaa tuntua, että jos energiatasoni on näinkin vireä, saatan selvitä myös yhden puolimetrisen ihmisalun kanssa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Voi kun se voisi vaan jo syntyä. Minä kun niin haluaisin jo tuntea sen kaiken. Myöskin sen "Sehän tuntuu vähän siltä niin kuin lantio halkeaisi kahtia"-tunteen, josta eräs kätilö minulle jo silmät paloen kertoikin. Näin ollen toivon siis viimeiseen asti, että saisin kokea normaalin alatiesynnytyksen. Mitä tulee välilihaan ja repeämiin, niin niistä voidaan jutustella sitten myöhemmin - jos ja kun päästään sinne saakka. Sitä vain mietin, että pitäisikö kaiken varalta pitää sellainen alapään muistotilaisuus? Lähimmät ihmiset, keittoruoka, kiisseli kermavaahtonokareella, (kehystetty kuva, okei okei...) ja tietysti kynttilä. Vapaa sana, hyvästit, joku kiva voimaannuttava ja toivoa luova yhteislaulu sekä loppuun muutamat lämpöiset halaukset ajatuksella - "Kyllä se selviää, kyllä sinä selviät, kyllä luontoäiti hoitaa." Niin, voi kun hoitaisi minunkin alapääni."



"Kello 5:10 alkaa ihan todenteolla piristää tämä ajatuksenjuoksu, joka tuntuu vapautuvan aivan samalla tavalla kuin se nesteestä pakkautunut sukan painauma nilkassa. Tässä ynnättyäni olen tullut siihen tulokseen, että huumorilaji tämä raskaana oleminen on. Sitä kun täytyy yhtäkkiä sopeutua yhteen sun toiseen muutokseen, kysymykseen, ihmetykseen ja ihmisten aina yhtä "ihaniin" kommentteihin. Saati sitten tähän äitiyden taistelutantereeseen, jossa jokaisella äidillä, mummolla, anopilla, serkun kaiman siskolla ja naapurilla on omat mielipiteensä ja tietystikin ne parhaimmat sellaiset. Joko on kaikki härvelit hommattuna? Et kai vaan ole syönyt graavilohta? Joo kannattaa muuten rasvata sitä mahaa! Kyllä se synnyttäminen vaan on niin kauheata ja mitä vielä! Kysyinkö jotain? No sitähän minäkin. Sitten on erikseen ne kultaakin kalliimmat neuvot ja vinkit, jotka tuo vastakaikua omiin tarpeisiin. Ymmärrystä ja sympatiaa syyllistämisen ja niiden "erittäin hyvien neuvojen" sijasta. Hoh, verenpaineeni alkaa nousta suorastaan kilpaa auringon kanssa."

Jalkojen oma elämä, joka pysyy vain aavistuksen paremmin hallinnassa tukisukkien avulla. Oh, niin seksikästä. Toisaalta siinä vaiheessa ei paljon kiinnosta mikä on seksikästä ja mikä ei. Tavoitteena kun on lähinnä välttää jalkojen räjähdysvaara aamukahdeksan ja iltakahdeksan välillä. Täytynee myöntää, että kyllä näitä jo ennestään solakoita pylväsjalkoja on tullut ajateltua. Ennen oli kuitenkin eroteltavissa jollakin tasolla reidet ja pohje. Nykyään lähinnä vain sitä yhtä ja samaa pötköä. Voiko näistä vielä joskus oikeasti tulla sellaiset suht normaalit? Entä tämä vatsanahka, joka alati jatkaa venymistään eteenpäin? Mitä sille tapahtuu sitten, kun se yhtenä kauniina päivänä räjähtää ja tyhjenee. Miten ihmeessä sen saa nätisti rullalle ja housuihin, ilman että näyttää siltä kuin kolme aluspaitaa olisi jäänyt sylttyyn päällyspaidan alle? Elämäähän nuo rypyt, makkarat ja muut roikkuvat asiat ovat, mutta eihän se sitä tarkoita etteikö niille tarvitsisi sokeaksi tulla. Ihmisellä kun on vain yksi elämä ja tärkeintä on viihtyä omana itsenään. Ei muita vaan itseään varten. Joten, jos alkaa tuntua siltä, että löytää itsensä ajatuksissaan siitä muropaketin kyljestä "Etsi viisi virhettä"-ratkaisupulmasta, voisi ehkä olla aika vapautua tuskasta ja lähestyä askel askeleelta sitä omaa sisäistä ja ulkoistakin hyvinvointia.

No miten sitten nämä maitokannut, jotka roikkuu painovoiman ansiosta jo erittäin uhkaavasti maata kohti. Lempinimeltään kannut, malossit, hinkit, ryntäät ja meijerit. Hauskintahan tässä on kuitenkin aivan uuden levelin nännit. Antakaas kun kerron. Aivan kuin äiti maa olisi paistanut ne pitsireunaisiksi. Siis oikeasti niissä on sellainen herttainen kuviointi, joka muistuttaa aurinkoisen kesäpäivän lettukesteistä. (Voisin ottaa tähän väliin kyllä havainnollistavan kuvan, mutta ymmärrätte varmaan...) 



Sitten on ihan nämä perusongelmat, kuten; kenkien pukeminen, vaatteiden pukeminen, istuminen, seisominen, nouseminen, ähkiminen, hengästyminen, ylipäätään hengittäminen, vessanpöntölle parkkeeraaminen, käveleminen, jatkuva pissalla ramppaaminen, genitaalialueiden (saati yhtään minkään muidenkaan alueiden) sheivaaminen, väsymys, alhainen hemoglobiini, ärtyisyys, turvotus, kolhuja kokenut itsetunto ja listaahan voisi jatkaa loputtomiin...

Sen lisäksi olen huomannut, että järki tuntuu juoksevan noiden yöllisten heräilyjen aikaan paljon vikkelämmin kuin päiväsaikaan. Taidan siis tulla osaksi sitä sellaista joukkoa, jotka naputtavat ahkerasti päivittyvää oman elämänsä mutsiblogia tai kirjoittavat kirjaa helvetilliseksikin luokitellun vauvavuoden ajan. Sitä sellaista elämänmakuista joukkoa. Sitä sellaista, missä ei vilise vaaleansinisessä pellavapaidassa vaaleita kutrejaan laineille kihartamaa äitihahmoa, joka synnyttämättömän näköisenä imettää lastaan sohvannurkassa tai designkiikkutuolissa (Ai hitto semmonen olis hieno...) Niin ja vaikka kuinka tahtoisinkin juuri sellaiselta näyttää, niin realistisuus ennen kaikkea. 

Mitenkäs sitten tämä 20 vuoden hedelmällinen lisääntymisikä? Onhan se totta, että kun luoja soi sen tapahtuvan toiveidemme mukaisesti nyt, eipä pääse kukaan ainakaan naljailemaan "Nytkö vasta, eikö ala jo kuulua, eikö ne meinaa lapsia laittaa ollenkaan" (siis niitähän laitetaankin noin vain, oh my...), vaikka onhan se tietysti aika vastuutonta mennä tällä tavalla lisääntymään typeränä, tietämättömänä tytöntyllerönä kun olisi maailmassa vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa. Baareissa nythän pitäisi hyppiä, pomppia tanssilattia halki, opiskella pää täyteen, kiertää maailma, elää ja nauttia ihan vaan kaksin. Odottaa sitä helvetin hyvää hetkeä, kun pankkitili on ääriään myöten täynnä, omakotitalon laina maksettuna, molemmilla mieluiset ja vakituiset työt hommattuna ja vakaa elämä saavutettuna. Ja kyllä sitä saisi odottaa - mitä luultavammin maailman tappiin asti. Kukin tyylillään ja tavallaan. Ihan sama miten päin, niin aina joku on sitä mieltä, että liian nuori, liian vanha, liian laiha, liian lihava, liian sitä ja liian tätä. Se kun nyt vaan sattuu olemaan jokaisen henkilökohtainen asia. Kuten sanottu, lapsia ei synny kuin sieniä sateella. Kaiken tämän ajoittaisesti veemäisen raskaushärdellin keskellä olen silti enemmäin kuin kiitollinen Luojalle siitä, että olen tässä siunatussa tilassa saattamassa uutta elämää maailmaan minulle rakkaimman ihmisen kanssa. 

Täytyisi sitä vauvakirjaakin ryhtyä kirjoittelemaan ja luonnostelemaan kuvien lisäksi. Sitä vain olen miettinyt, miten ihmeessä saisin sen kuitenkin näyttämään positiivisviritteiseltä ilman, että maalaan sen täyteen ummetusta, arpia, jätesankopieruja ja mahdollista tulevaan, peräpukamia. Ne ovat edelleen mysteeri ja toivon rystyset valkoisina sormet toisiinsa kietoutuneina, että ne myös todella jäävät sellaisiksi. Peräpukamamysteereiksi siis. Ai niin. Onhan sitten tietysti nuo lukuisat vaivat, jotka voivat iskeä hetkellä millä hyvänsä tuonne pyhimpään, mutta niitä en jaksa edes pelätä. Mikäli naisihminen on kohdannut joskus hiivatulehduksen silmästä silmään enemmän kuin kerran elämässään, niin selviää varmasti muustakin. 

"Raskaudelta kaiken sain, nyt lapsiveden voin jo ulos antaa, vatsassani en enää jaksa kantaa, tervetuloa vaan titititididititii..." 

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Raskauskuulumisia ja huolimöykkyjä

Tervehdys aivan liian pitkästä aikaa. Tiedättekös miltä tuntuu sillon kun on aivan liian väsynyt, tuntematon huolimöykky painaa rintaa, kokee ristiriitaisia fiiliksiä, tuntee itsensä maailman rumimmaksi naiseksi (luvatun hehkun sijaan...) ja täydellisyyden tavoittelijana ahdistuu siitä, ettei voi millään osata etukäteen kaikkea vaikka niin kovasti haluaisikin. Siihen kun lisätään dramaattisuuskertoimia lisäävät hormonit, yksi malttamaton ensiodottaja ja raskauden tuomat ei niin ihanat kehonmuutokset. Niin kyllähän se itku tulee vähemmästäkin. 

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tämä ei tosiaan ole helppo laji. Kun tuttua ja turvallista rakastava ihmismieli viedään aivan tuntemattoman ja muuttuvan äärelle niin olisihan se pitänyt arvata millaisia tunteita se herättää. Minä kun jotenkin tuudittauduin siihen ajatukseen, että tämä olisi sitä elämän parasta aikaa. Sitä ylitsevuotavaista onnellisuutta, hyväksymistä, hehkua, iloa ja onnea. Viime päivien fiilikset ovat kyllä olleet jotakin aivan muuta, vaikka en siis todellakaan kiellä sitä ettenkö olisi myös aivan äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että kannan sisälläni pientä ihmettä, meille jo nyt niin rakasta poikaa. Se on jotakin aivan uskomatonta ja ihmeellistä. Kuten olen jo aiemmin sanonut, niin en taida uskoa koko asiaa ennen kuin saan meidän pikkuisen syliin ja nuuhkia sitä pientä päätä. 

Välillä olen antanut sormien viipyä näppäimistöllä vuodattaen ihan kaiken, mitä on sattunut lauseiksi asti muodostumaan. Sitten olenkin jo pyyhkinyt sen kaiken. Olen miettinyt liikaa sitä mitä voin sanoa. "Ei minun pitäisi ajatella näin, miksi minusta tuntuu tältä? Eihän tämä ole oikein." Raskauden varjopuolista on niin kovin helppo vaieta ja kokea syyllisyyttä. Harvoin ainakaan itse olen lukenut, että joku odottaja sanoisi: "Olen raskaana ja tämä on välillä ihan paskaa." Tuskin kovin monen mielenkiinto herää. Paljon mukavampaa on katsoa niitä suloisia masukuvia ja lukea vauvantarvikehankinnoista. Minä kun en vaan mahda sille mitään, että omaan sellaisen melankolisen, syvällisen ja pohtivan pensselin joka värittää aika ajoin maailmaani aivan väkisin. Koen myös tarpeelliseksi tuoda esiin rehellisesti sen, mitä tunnen ja haluan ainakin yrittää antaa tilaa kaikenlaisille fiiliksille. Kumpa voisinkin joskus vain olla ajattelematta yhtään mitään. Ei huomista, ei ensi viikkoa tai seuraavaa kuukautta. Kyllä ne päivät sieltä tulevat ja sellaisina kuin tulevat aivan niin kuin tähänkin asti. 

Kaikista pahinta tässä on ehkä se, että joutuu myöntämään itselle ja muille, että ei vaan jaksa tai pysty. Se jos joku tuntuu pahalta tällaiselle jokapaikanhöylälle, joka kyllä jaksaa mitä vaan ja milloin vaan. Niin tai vaikka ei jaksaisikaan niin "jaksaa" silti. Kokoajan pitäisi touhuta jotakin ja ennen kaikkea saada aikaan. Jostakin tätä kuormaa täytyi lähteä keventämään, joten jätin loppukevään opinnot myöhemmälle. Tiedän, että se oli tässä tilanteessa aivan oikea ratkaisu, sillä normityötkin alkaa vaikuttaa jaksamiseen eri tavalla. Siitä huolimatta silmäilen näitä työpöydälle lojumaan jääneitä kouluhommia ja mietin, että kyllä mun pitäisi jaksaa. Mikä kumma siinä oikein on? Ehkä se on vain tämä sitkeä, periksiantamaton luonne tietyissä asioissa. 

Jospa heitän nyt hetkeksi sen melankolisen pensselini ja kerron tähän loppuun vaikka jotakin positiivista, josta voidaan taas ponnistaa korkealentoisempiin fiiliksiin. En voi edes sanoin kuvailla, kuinka hyvältä tuntuu herätä niihin pieniin potkuihin. Se on niin ihmeellistä! Samoin pienten vaatteiden ostaminen, kirpparibongailu ja kaikki muu suunnitteleminen mihin tulee mitäkin ja mitä halutaan vielä ostaa. En taida oikein vielä edes tajuta, että elämäni suurin haave käy toteen. Sitä suuremmalla syyllä haluan vapautua kaikista negatiivisista fiiliksistäni, ottaa ohi ne "Ootpas iso jo, mahtaa olla kaksoset"-kommentit ja ruveta nauttimaan tästä ainutlaatuisesta ajasta, jonka loppusuoralla häämöttää se paras palkinto. On tämä mieletön matka. 

Ihania kevätpäiviä ja auringonpaistetta! 

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Ajatuksia raskaudesta ja imetyskorusta


Vasta vähän aikaa sitten olen oikeasti antanut luvan itselleni nauttia siitä ajatuksesta, että meillä odotetaan vauvaa. Sisäistänyt sen, että muutaman hassun kuukauden päästä meistä tulee pieni perhe. Koko tämä kevättalvi on hujahtanut ihan silmissä. On ollut töitä, koulua, harjoittelua ja muuttopuuhia. On ollut paljon hyviä päiviä, mutta myös niitä huonompia. Niitä päiviä kun ei vaan kertakaikkiaan ole jaksanut yhtään mitään ja sekös on käynyt luonnon päälle. Toisaalta nyt jos joskus on kuitenkin parempi kuunnella omaa kehoa ja jaksamistaan. Niin olen myös joutunut tekemään ja näin jälkeenpäin ajateltuna se on ollut kyllä joka kerta oikea ratkaisu. 

Nyt kun raskausviikkoja on 22 fiilikset on jo paljon todellisempia. On ihana tuntea, kun vatsanpohjassa muljahtelee ja tuntuu pienenpieniä potkuja. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että on tämä kaikki fyysinen muutos tullut osakseen vähän yllätyksenä. Kun huomaa että kummallista mönjää vuotavat tissit eivät enää mahdukaan liiveihin ja takapuolta saa survoa housuihin. Vähintään yhtä hehkeältä tuntuu katsella omia jalkoja. Voisin lyödä vetoa, että pylväitä muistuttavilla pohkeillani ja perunapeltoa jäljittelevillä reisilläni on joku nesteenkeruun kilpajuoksu meneillään. En kyllä aina tahdo muistaa sitäkään, etten enää mahdu niin pienistä väleistä tämän alati kasvavan vatsani kanssa saati sitomaan kengännauhoja niin, että saisin samalla henkeä. Kaikista hauskinta on huomata kävellessä, että totta tosiaan se vaaputus vain tulee luonnostaan vaikka sitä ei tiedostakaan. Saas nähdä kykenenkö kesällä enää mihinkään temppuihin...
































Ja mitä tulee sitten taas pääkopan sisältöön, niin kyllähän siellä hyörii ja pyörii sitä sun tätä. Paljon kysymyksiä, ajatuksia, tunteita, mielipiteitä, vertailua ja itsekritiikkiä. Toisaalta taas sellaista luottavaisin mielin seilaamista, haasteisiin heittäytymistä ja omiin kykyihinsä uskomista. Luulen, että tämä nyt vain on sellainen ajatusviidakko joka jokaisen täytyy käydä lävitse omalla tavallaan. Huomaan kyllä olevani ailahtelevainen ja hyvinkin suora. Välillä tuntuu kaatuvan kuppi nurin niin pienestä, että aivan jälkeenpäin naurattaa. Viimeksi tänään itkin ja nauroin hysteerisesti ihan vain, koska joku väsymys-kiukutus-ahdistus-ärsytys-puuska lennähti ylitse. Siinä mielessä pidän ajatuksesta kuukautiset. En siis sen tähden, että kaipaisin sitä vatsakipua ja verilöylyä vaan sitä, että silloin ymmärrän mitä mussa tapahtuu ja miksi. Nyt tässä tuntee olevansa itsekin ihan pihalla, kun saattaa räjähtää koska tahansa ja hyvin kiivaastikin. Ennen kuitenkin saattoi olla vielä se lyhyt sytytyslanka, mutta nyt en ole enää varma onko sitä ollenkaan...









Sellaisia päällimmäisiä ajatuksia mulla, mutta joko laitoitte merkille mun ihanan Raskauskeijulta yhteistyön merkeissä saadun Nature-malliston imetyskorun? Oon ihastunut siihen aivan täysin! Hillitty, hallittu ja maanläheinen. Imetyskaulakoru on silikoninen koru, joka antaa lapselle virikkeen imetyksen ajaksi ja auttaa keskittymään. Raskauskeijun imetyskorut ovat muuten suomalaista käsityötä ja valmistettu BPA-vapaista elintarvikesilikoni-helmistä. Näin ollen lapsi voi turvallisesti imeskellä, hypistellä ja pureskella sitä. Raskauskeijun nettikaupassa (klik) on paljon kaikkea ihanaa raskautta suunnitteleville, odottaville, imettäville, äideille ja vauvoille! Imetyskoruja löytyy monessa eri värissä ja mallissa, eli jokaiselle löytyy takuulla mieleinen! 

Nyt myös sinulla on mahdollisuus osallistua vapaavalintaisen Raskauskeijun imetyskorun arvontaan Instagram-tililläni @adeliinos, josta löydät myös tarkemmat ohjeet. Arvonta päättyy 3.4.2017 klo 21, joten käykäähän kurkkailemassa ja osallistumassa! 

Ihanaa tulevaa viikkoa ja auringonpaistetta päiviinne!